Myytti suomen kielestä eräänä maailman vaikeimmista kielistä istuu syvässä, ja joskus tuntuu, että suomalaiset mielellään haluavatkin pitää siitä kiinni – ikään kuin tällaisen kielen hallitseminen tekisi heistä muita taitavampia ja älykkäämpiä. Suomen kielen opettajien toistelema "totuus" taas on, ettei suomi ole vaikea vaan erilainen kieli. Suomi tietysti onkin erilaista kuin suurin osa vaikkapa Euroopan Unionin alueella puhuttavista kielistä, toisaalta taas esimerkiksi virolaisille ja muillekin suomalais-ugrilaisten kielten puhujille siinä on paljon tuttua.

Ei ole olemassa absoluuttisen vaikeita tai absoluuttisen helppoja kieliä. Kielen oppimisprosessiin vaikuttavat paitsi oma äidinkieli suhteessa opittavaan kieleen, myös aiempi kieltenopiskeluhistoria, motivaatio ja myös henkilökohtaiset kyvyt ja lahjakkuus. Kuitenkin usein kuulee toisteltavan, että juuri suomen kieli on objektiivisesti katsoen erityisen vaikeaa. Jonkin aikaa sitten ajauduin väittelynpoikaseen skotlantilaisen it-alan ihmisen kanssa, joka (tietämättä ammattiani) vakuuttavalla äänellä todisteli, että suomen kieli on tieteellisesti todistettu maailman vaikeimmaksi kieleksi. Ymmärrän miksi väite hänestä tuntuu mitä todennäköisimmältä: hänen äidinkielensä on englanti, ja ainoana vieraana kielenään hän oli opiskellut englannin läheistä sukukieltä saksaa. Englanninkieliselle se melko varmasti tuntuu helpommalta kuin suomi, ja niinpä hänen kokemusmaailmastaan on helppo uskoa yleistykseen, jonka mukaan suomi on maailman vaikein kieli. Yritin selittää hänelle, että suomen ja germaanisten kielten systeemit ovat hyvin erilaisia, mutta ei ole mitään objektiivista mittaria, jolla jokin kieli voitaisiin määritellä vaikeammaksi kuin toinen, ja että kun minä yhdeksänvuotiaana aloin opiskella englantia, sen systeemi oli minulle ihan yhtä vieras, vaikea ja äidinkielestäni poikkeava kuin suomen hänelle. Provosoin vielä, että tietyllä tavalla suomea kuitenkin voi pitää helpompana kuin englantia: englantia toisena kielenä puhuvan on tultava toimeen huomattavasti suuremman variaation ja pidemmän kirjallisen tradition kanssa kuin suomen kieltä oppivan. Luin hänen katseestaan, että hän piti minua höyrähtäneenä eikä uskonut sanaakaan siitä mitä sanoin.

Jos puhuu äidinkielenään indoeurooppalaista kieltä eikä ole koskaan opiskellut muita kuin saman kielikunnan melko samantapaisia kieliä, mieleen ei ehkä juolahdakaan ja voi olla vaikea kuvitella, että kieli voisi toimia toisellakin tavalla - niin kuin vaikkapa suomi. Kerran kahvipöydässä saksalaiset tuttavani alkoivat kysellä suomen kielestä, millainen kieli se on. Kaikki pöydässä olivat akateemisesti koulutettuja, tosin eivät kielitieteililijöitä eivätkä humanisteja, ja osa oli viettänyt pitkiä aikoja ulkomailla ja opiskellut pitkäänkin vieraita kieliä, tosin vain saksan sukukieliä. Joka tapauksessa jonkinlaista yleistä kielitietoutta odotin heillä olevan.  Kerroin, miten suomessa sanojen vartaloihin liitetään päätteitä ja niillä ilmaistaan muun muassa paikkoja samaan tapaan kuin saksassa prepositioilla. Kuulijat olivat kiinnostuneita ja kyselivät lisää. Jonkin aikaa esitelmöityäni eräs heistä kysyi, oppivatko suomalaislapset kielen sitten jo kotona vai vasta koulussa, se kun kuulostaa niin vaikealta. Mitä tähän voi vastata? Oppivatko lapset puhumaan äidinkieltään ennen kouluikää? (Saksalaista) miestäni nauratti, kun kerroin, mitä minulta oli kysytty. Hänestä minun olisi pitänyt vastata, että ennen kouluunmenoa suomalaislapset kommunikoivat vain osoittelemalla ja ääntelemällä niin kuin simpanssit.