Helsingin Sanomissa alkoi viime lauantaina 5.7. kielenilmiöitä käsittelevä juttusarja "Kieli yhdistää ja erottaa". Ilahduin. Kielitietoutta lisääviä kirjoituksia ja raportteja on mediassa liian vähän. Kielestä keskustelu jää edelleen valitettavan usein 1800-luvun jankkaamiseksi siitä, onko jonkun kieli hyvää vai huonoa, rumaa vai kaunista, oikein vai väärin.

Jokin vuosi sitten osallistuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa teemapäivään, jossa suomen kielen asiantuntijat sekä median edustajana erään suuren televisiokanavan uutistoimittaja keskustelivat kieliasioiden näkyvyydestä mediassa. Uutistoimittaja yritti vakuuttaa kielentutkijat siitä, että kielijuttuja kyllä tulee tuutista ihan mukavasti. Hän kertoi esimerkin mielestään oikein kivasta kielijutusta: siinä joku rocklyriikan sanataituri (muistaakseni Kauko Röyhkä) oli huolissaan radiojen kielenkäytöstä ja lohkaisi, että hänen 80-vuotias (tai joka tapauksessa melko vanha) isänsäkin puhuu parempaa suomea kuin nykyajan radiotoimittajat. Uutisankkurin esimerkki toistaa juuri niitä arvottavia asenteita ja uskomuksia, joiden kielenhuollon ammattilaiset puolestaan samassa teemapäivässä vakuuttivat olevan kielenhuollossa historiaa. Rockrunoilijan lausahdus on juuri sellainen kielijuttu, joita en haluaisi kenenkään enää kuulevan. Kiinnostava ja sivistävä olisi sen sijaan sellainen ohjelma, jossa tarkasteltaisiin, miten 80-vuotiaan vanhuksen ja parikymppisten radiotoimittajien kielenkäyttötilanteet eroavat toisistaan, mitä eroja on heidän kielellisessä variaatiossaan ja miksi.

Muistan nähneeni sellaisenkin kieliohjelman, jossa uutisankkuri Arvi Lind (joka vuosia oli suomen kielen lautakunnan jäsen, ellen väärin muista) kertoi katsojille kielestä. Ohjelmassa oli osio, jossa ruutuun räväytettiin ilmaus, ja Lind sitten kertoi, oliko se "oikein vai väärin". Kun ruutuun ilmestyi alkaa tekemään, Lind jyrisi koko auktoriteetillään: "Täysin väärin." Minusta tätä voi jo pitää harhaanjohtamisena. Jos haluttaisiin lisätä ihmisten ymmärrystä kielestä, eikö pitäisi kertoa, että alkaa tehdä ja alkaa tekemään ovat molemmat esiintyneet ja esiintyvät yhä suomen murteissa, mutta kirjoitettuun yleiskieleen on normiksi valittu vain tuo alkaa tehdä ja siksi sitä varmaankin kannattaa käyttää silloin kun pyrkii kirjoittamaan standardinmukaista yleiskieltä. Kenenkään puheessa alkaa tekemään ei ole yhtään sen enemmän väärin kuin alkaa tehdä.

Kielenhuoltajat yrittävät nykyään selittää kielitoimistoon soittajille, että kielenhuollon säännöt koskevat normitettua yleiskieltä, ja tällöinkin konteksti usein määrää, onko jokin sopivaa vai ei. Läheskään aina ei ole oikeaa tai väärää, vaan kielenhuoltaja pohtii, mikä vaihtoehdoista vie viestin parhaiten perille. Ihmiset kuitenkin haluavat tietää mikä on "oikein" - enkä ihmettele, kun Arvi Lind televisiossa vakuuttaa tämän olevan mahdollista ja suotavaa. Oikeasti hyödyllinen olisi ohjelma, jossa selitettäisiin, miten suomen kirjakieli ja sen normit ovat syntyneet - ja miten yleiskielen normit eroavat puhutun kielen normeista.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisiin aiheisiin Helsingin Sanomien juttusarja tarttuu. Sarjan ensimmäinen osa käsittelee kielten kuolemaa. Pieniä kieliä katoaa niin nopeasti, että jokaisen moninaisuuden nimeen vannovan pitäisi säpsähtää. Kielen kuolema ei ole luonnollinen kehitys, joka väistämättä etenee, vaan taustalla on usein politiikkaa ja arkipäivän sortavia valintoja. Kielen kuoleman tragediaa pohdin aiemmin tässä blogissani kirjoituksessa "Jiddish - maailman kaunein kieli". Kielen säilyttäminen oli muuten aiheena myös Amsterdamin huhtikuisen sosiolingvistiikan symposiumin ensimmäisessä plenariesitelmässä. (Mistä tuleekin mieleeni etten vielä ole täällä blogissa raportoinut tuosta symposiumista. Täten lupaan sen vielä tehdä.)

Viime lauantain artikkelin kainalojuttu muuten sivuaa juuri sitä, mistä kirjoitin Jyväskylän Mediating Multilingualism -konferenssin yhteydessä kesäkuun alussa: kielten rajat ovat poliittisia ja ideologisia.

(Juttua muokattu 9.10.08)