Kävin Pasi Heikuran vieraana Ylen Aristoteleen kantapää -ohjelmassa juttelemassa monietnisen Helsingin nuorten puheesta. Keskustelun voi kuunnella Ylen Areenasta: http://areena.yle.fi/audio/291687

Kun on viime aikoina jäänyt tämä kirjoittelu artikkelin laatimisien ja seminaarimatkojen yms. jalkoihin, niin annanpa muiden tehdä vähän aikaa työt: käykää kurkkaamassa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tutkijoiden ja muiden kielenkäyttäjien päivittämää blogia (http://www.kotus.fi/index.phtml?s=3207 )  Kotuksen sivuilla!

Samassa katselmuksessa, jossa päätettiin edellinen EU:n teemavuosi (ks. edellinen kirjoitus) avattiin luovuuden ja innovoinnin (mikä sana!) teemavuosi 2009. Minulla ei ole kerrassaan mitään luovuutta ja innovaatioita vastaan, päin vastoin pidän niitä elintärkeinä sekä minulle henkilökohtaisesti että yleismaailmallisesti. Opetusministeri Henna Virkkusen sekä johtaja Kirsi Lindroosin (OPM) puheenvuorojen aikana jouduin kuitenkin sietämään ikäviä ärsytyspiikkejä: Molemmat puhuivat tutkimuksen tärkeydestä ja siitä, miten se on yksi teemavuoden toimintaympäristöistä ja painopisteistä. Ja kuitenkin opetusministeriön alaisen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen pitäisi vuoteen 2015 mennessä vähentää kolmasosa henkilöstöstään, mikä ilman muuta tarkoittaa, että suuri osa niistä innovatiivisista teemoista, joita Kotuksessa luovasti tutkitaan, yksinkertaisesti häviäisi Kotuksen toiminnasta.

Eikö kieli ehkä opetuministeriön mielestä ole keskeistä kansakunnan luovuuden ja innovaatioiden kannalta? Tarkoitetaanko innovatiivisella ja luovalla tutkimuksella vain kaupallisia, teknisiä tai luonnontieteellisiä aloja (Aalto-yliopisto mainittiin useaan otteeseen)? Tekisipä mieleni kysyä esimerkiksi opetusministeriltä ja OPM:n johtajatason virkanaiselta, tietävätkö he, mitä ministeriön alaisessa tutkimuskeskuksessa tehdään ja eikö se heistä ole innovatiivista, luovaa tai tärkeää.

Kirjoitin tutkimuksestani pyynnöstä Euroopan Unionin kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuoden 2008 (www.vuoropuhelu.fi) julkaisuun "Näkökulmia kultturienväliseen vuoropuheluun" (on kai luettavana verkossakin). Sen johdosta osallistuin tänään katselmukseen, jossa päätettiin teemavuosi 2008.

Kulttuurienvälisestä vuoropuhelusta olivat keskustelemassa teemavuoden lähettiläät Wisam Elfadl, Kaisa Leka ja Naoto Niidome. Päällimmäisenä tästä keskustelusta jäi kuitenkin mieleeni Tommi Laition (www.strangerfestival.com) yleisöstä esittämä kysymys (jota en tietenkään voi toistaa sanasta sanaan, mutta idean uskoisin tavoittavani): Toteutammeko kulttuurienvälistä vuoropuhelua luomalla tiloja, joissa eri kulttuureista tulevat todella pääsevät tasapuolisesti ääneen vai ovatko vaikkapa maahanmuuttajat meille vain instrumenttejä, joiden esimerkkiä ja "värikkyyttä" hyväksi käyttäen järjestämme valtaväestölle foorumeja ikään kuin fiilistellä monikulttuurisuutta, tarkastella sitä tai keskustella siitä. Uskaltauduin kysymään itseltäni, kumpaa toimintamallia oma tutkimustyöni edustaa (ja tässä olisi tietysti analysoitava, mitä monikulttuurisuus tarkoittaa minun tutkimuksessani, mutta tyydyn kuittaamaan, että se ei tarkoita vain eri maista tulevia tutkittavia). Etnografian periaatteiden mukaisesti tutkittavien tulisi osallistua tutkimusprosessiin, ja parhaassa tapauksessa tutkimus olisi voimauttavaa; se antaisi tutkittaville välineitä ymmärtää itseään ja toimia maailmassa. Jos käytänkin tutkittaviani esimerkkeinä, esimerkit eivät ainakaan ole pinnallisia: Olen ollut tutkittaviini kontaktissa vuosia ja voin useiden keskusteluiden ja haastattelujen jälkeen olen melko varma, etten väitä heistä mitään, mitä he eivät itse allekirjoittaisi. Päästän myös nuoret itseänsä "ääneen" haastattelu- ja keskustelukatkelmien litteraatein aina kun voin. Silti: kuka tuon äänen kuulee? Lukeeko artikkelejani, väitöskirjaani tai kuuleeko esitelmiäni joku sellainen, jonka päivittäistä työtä auttaa ja hyödyttää tieto monikielisen ja monietnisen nuorison vuorovaikutuksen erityispiirteistä? Toivottavasti. Entä mitä voisin tehdä, jotta näin olisi? Kenen kanssa olisi hakeuduttava vuoropuheluun ja millaiseen?

En malta olla kertomatta tapauksesta, joka katselmuksessa sattui: Paneelikeskustelun aikana yleisöön asteli harmaapäinen nainen, villalakki päässä, beessi ulsteri päällä, kädessä aulassa jaettu ilmaiskassi ja juliste. Panelistit puhuivat juuri muun muassa perussuomalaisten vaalivoitosta. Nainen huusi ainakin kolmeen otteeseen melko epäkohteliaaseen sävyyn, että puhujien pitäisi käyttää mikrofonia: "Ei kuulu!" "Onko se niin vaikee puhua siihen mikrofoniin, kun tänne ei kuulu!" Auoin ajatuspolkuja, joita en lähtenyt (enkä lähde) seuraamaan: Millaisesta kulttuurienvälisestä vuoropuhelusta tässä oli kyse? Mitä kulttuuria nainen edusti? Eikö hän kuullut sitä vuoropuhelua, jonka  teemavuoden järjestäjät kuulivat? Aulassa nainen vielä raivosi: "Ei tarvitse hyljeksiä suomalaisia ja nuoleskella ulkomaalaisia!"

Nyt vasta kiireiltäni huomasin, että minulla on tämäkin vaikutuskanava. Asiahan on ollut julkisuudessa jo jonkin aikaa: Opetusministeriö esittää, että Kotimaisten kielten tutkimuskeskus vähentäisi kolmanneksen väestään vuoteen 2015 mennessä. Tämä tarkoittaa, että jo ennestään niukkojen resurssien kanssa taiteilevan keskuksen toiminta vaikeutuu huomattavasti eikä voi jatkua sellaisena kuin nyt.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta monille tulee mieleen kielenhuolto, ja erilaiset kielenhuoltoon ja kielitietouteen liittyvät palvelut ja koulutukset ovatkin sitä toimintaa, josta monet kielenkäyttäjät suoraan hyötyvät. Kotuksessa kuitenkin paitsi "huolletaan" myös tutkitaan paitsi suomen kieltä, myös suomenruotsia, suomalaista viittomakieltä, Suomen romanikieltä sekä saamen kieliä ja muita sukukieliä, esim. karjalaa. Kotuksessa tehtävä tutkimus lisää ainutlaatuisella tavalla ymmärrystä Suomen kielioloista ja kielen merkityksestä kaikille Suomessa asuville ihmisille.

Jos olet sitä mieltä, että kieli on korvaamaton - tai kielet ovat korvaamattomia - käy allekirjoittamassa nettiadressi Kotuksen puolesta: http://www.adressit.com/kotus_focis.