Osallistuin viime viikolla (2.6-5.6.) Jyväskylän yliopistossa kansainväliseen monikielisyyskonferenssiin Mediating Multilingualism: Meanings and Modalities. Konferenssi oli siksi näppärän kokoinen, että osanottajat asettuivat mukavasti keskusteluun toistensa kanssa. Eräänlaiseksi sloganiksi - tai ainakin keskeiseksi virikeväitteeksi - näytti muodostuvan "language doesn't exist", jonka pamautti toisen päivän plenaariesitelmässä Steven Thorne Penn State Universitystä.

Väite voi äkkiseltään kuulostaa hourupäiseltä: kokoontuvatko monikielisyydentutkijat yhteen vain todetakseen, että heidän tutkimuskohteitaan ei edes ole olemassa? Mitä väite voi tarkoittaa? Mitä sen hyväksymisestä seuraa?

Vanha vitsi kuuluu, että kieli on murre, jolla on armeija ja laivasto. Se on sukua Steven Thornen väitteelle: yksittäiset kielet entiteetteinä ovat ideologisia luomuksia ja kielten rajat poliittisia. Muistaakseni Jarmo Lainio esitti samansuutaisen ajatuksen viime syksynä eräällä luennollaan puhuessaan Ruotsin vähemmistökielipolitiikasta. Kieli itse ei määrittele, mikä kuuluu kieleen ja mikä ei, vaan nämä rajat ovat ihmisten tietoisesti rakentamia. Kielimuurit ovat ylittämättömiä vain mielessämme ja asenteissamme.

Väite ei siis tarkoita ettei sitä kommunikaatiomuotoa, jota puheen ja kirjoituksen muodossa olemme tottuneet kieleksi kutsumaan, olisi olemassa, vaan sitä, että sellaisia suljettuja systeemeitä kuin suomen kieli tai englannin kieli tai runyankolen kieli ei ole olemassa. Törmäämme tässä tietysti Saussuren langue/parole -jakoon ja toisaalta sosiolingvistien ja teoreettisen lingvistiikan erilaisiin kielikäsityksiin. Chomskyn seuraajat näkevät kielen suljettuna systeeminä, comme la langue, joka on olemassa puhujan mielessä ja kiinnostava sinänsä. Sosiolingvistejä kiinnostaa parole, kielisysteemin käyttö todellisessa vuorovaikutuksessa. Thorne ei kuitenkaan tyytynyt kompromisseihin vaan tykitti: Mihin tarvitsemme langueta, jos kieliä ei ole olemassa? Ainoa naisplenaristi, semiootikko Diane Mavers kaiutti Thornen sanoja omassa esityksessään. Hän sanoi muistaakseni: "Language doesn't exist - communication exists." Tällä Mavers tarkoittaa, että kieli on olemassa muiden semioottisten järjestelmien ohella vain sen verran ja siten kuin sitä käytetään.

Jan Blommaertin esitys oli hyvin linjassa Thornen ja Maversin kanssa. Blommaertin iskulause oli: "Nobody speaks all of a language; we all speak little bits of languages." Tämä on inan verran käytännöllisempi ajatus siitä teoreettisesta väittämästä, että kieltä ei ole olemassa. Olen Blommaertin kanssa aivan samaa mieltä; lukekaa vaikka artikkelini Maahanmuuttajanuoret plurilingvaalisuuden mannekiineina Jyrki Kalliokosken juhlakirjasta Tunnetta mukana. Natiivipuhuja on kuollut! Kieltä koko ikänsä puhuneen ja sitä vasta oppivan kielitaidot asettuvat samalle jatkumolle, ja kaikkien kielenkäyttäjien kielitaidon kuvat ovat osittain päällekkäisiä, osittain erilaisia. "Nobody speaks all of a language" on erityisen helppoa ymmärtää sellaisen puhujan kohdalla, jonka kielellinen ilmaisureservi koostuu selvästi monista eri tehtäviin käytettävistä kielistä, mutta vaikka olisi perinteisessä mielessä yksikielinen, meillä on käytössämme useita eri varieteettejä ja rekisterejä, joita hallitsemme vaihtelevasti. Kieli on rajaton eikä kukaan siksi voi hallita kokonaista kieltä. Siis - onko kieltä edes olemassa?

Neljäs plenaristi Ben Rampton, joka muuten myös on ehdottanut natiivipuhujan käsitteen korvaamista asiantuntijuuden (expertise) käsitteellä, muistutti viimeisen päivän paneelikeskustelussa, että tietyssä mielessä sosiolingvistinkin kuitenkin täytyy nähdä kielet erillisinä: kielen puhujilla kuitenkin on käsitys eri kielistä eri kategorioina ja he myös orientoituvat niihin sosiaalisessa vuorovaikutuksessaan. Rampton on tietysti oikeassa: tiettyihin kielimuotoihin liitetään tiettyjä stereotyyppisiä ominaisuuksia käyttäjistään ja näillä pelataan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Etnografisesti orientoitunut sosiolingvisti ei voi olla ottamatta huomioon puhujan omaa näkökulmaa.