Olin viime viikolla Amsterdamissa sosiolingvistiikan symposiumissa (SS 17). Tarjolla oli kiinnostavia aiheita ja tutkimuskirjallisuudesta tuttuja nimiä yhdeksästä seitsemään seitsemässätoista rinnakkaissessiossa kolmen päivän ajan. Raportoin kyllä symposiumistakin, kunhan olen ehtinyt käydä läpi muistiinpanoni ja sulatella vähän.

Minun ei tarvinnut asua hotellissa; sain asua T:n luona. Talokompleksissa, jossa T pikku perheineen asuu, on asukkaiden käytössä sauna ja uima-allas. Viikonloppuna pääkoppamme olivat niin tukitut sosiolingvistiikalla (minun), markkinoinnilla (T:n) ja van Goghilla (meidän molempien), että menimme saunaan hautomaan ja uima-altaalle huuhtelemaan ajatuksiamme. Uima-altaalla oli vain yksi äiti kahden lapsen kanssa. Äiti istui altaan reunalla ja vahti uivia lapsiaan. Hymyilin äidille ystävällisesti tullessani altaalle. Altaan molemmissa päissä oli tuoleja, joiden design vaikutti tutulta, ihan kuin olisin nähnyt sitä muuallakin Amsterdamissa. Kyselin tuoleista T:ltä, ja hän alkoikin innokkaasti selittää, että tuolit ovat kuuluisan hollantilaisen suunnittelijan luomuksia, mutta hänestä ne oli altaalla aseteltu väärin niin, että värit riitelevät keskenään. T esitti visionsa siitä, miten tuolit pitäisi asetella, ja osoittelimme ja silmäilimme tuoleja altaan molemmissa päissä - myös siinä, jossa äiti istui. Olimme jo siirtyneet ihan toiseen puheenaiheeseen ja uimme lähemmäs äitiä, kun huomasin, että hän katsoi minuun ja puhui kiihkeästi hollantia. Kysyin T:ltä, puhuuko äiti meille, mutta T luuli äidin puhuvan lapsilleen eikä kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mitä lähemmäksi pääsimme, sitä vakuuttuneempi olin, että äiti puhui meille. Kävimme seuraavan keskustelun (rekonstruktio muistini mukaan, H = Heini, T = T, Ä = äiti):
H: sorry?
Ä: (kiihkeää hollantia)
H: m?
Ä: english?
H: yes
Ä: what were you talking about?
H: oh, just about the chairs
Ä: these chairs? (näyttää tuolia jolla istuu)
H: yes
Ä: I thought you were talking about me
H: no no (naurahtaa)
Ä: what about the chairs? (hieman aggressiivisesti)
(H ja T katsovat toisiaan hämmentyneenä)
H: well it's my first time in Holland and I've seen these chairs some times now so I just asked about the chairs
Ä (tuoleja vilkaisten): nothing special

Keskustelu tuntui minusta aluksi täysin käsittämättömältä: miksi äiti vaikutti niin vihaiselta ja miksi hän halusi tietää, mitä puhuimme? T:llä oli heti tulkintakehikko valmiina. Hollannissa vallitsee hänen mukaansa hyvin vahva "Hollannissa puhutaan hollantia" -asenneilmasto. Äiti ei  tämän tulkintakehikon mukaan voinut sietää sitä, että puhuimme hänen kuultensa kieltä, jota hän ei ymmärrä. Otin tulkinnan vastaan huvittuneena: Amsterdamin asukkaistahan on puolet muita kuin hollantilaisia! Tunnen hollannin asenneilmastoa ja kielipolitiikkaa yhtä huonosti kuin hollantilaista teollista muotoilua, mutta jos äiti todella hermostui vieraasta puheesta uima-altaallaan ja jos tämä todella on yleishollantilainen asenne, mahtaa hollantilaisilla olla vaikeaa. Hehän saavat jatkuvasti hermostua, kun maassa puhutaan herraties kuinka monta kieltä! Altaalla istuneella äidillä ei ollut mitään syytä olettaa, että puhuisimme juuri hänestä - ja kai aikuinen ihminen kotiovesta ulos astuessaan tajuaa ottavansa sen riskin, että joku ohikulkija saattaa, millä kielellä vaan, kommentoida hänen olemustaan. Vaikka olisimmekin puhuneet pahaa äidistä (mitä emme vielä tuolloin olleet tehneet, mutta mitä emme voineet tämän välikohtauksen jälkeen välttää), minkä hän sille olisi voinut?

En saa koskaan tietää, oliko amsterdamilaisen äidin aggressiivisen käyttäytymisen taustalla todella kielellinen suvaitsemattomuus, mutta toden totta usein, kun halutaan rajoittaa jonkin kielen puhumista yhteisössä, kantaa perustellaan sillä, että on häiritsevää, kun ei tiedä, onko ehkä itse puheenaiheena. Tänä talvena käytiin jälleen keskustelua siitä, voisiko ja pitäisikö koululaisia suomenkielisessä koulussa kieltää puhumasta muuta kieltä kuin suomea. Ensimmäinen ajatukseni on, että aika vaikea minkään kielen puhumista on kategorisesti kieltää: on pelkästään inhimillistä ja normaalia, että monikielinen käyttää eri kieliään eri tilanteissa, eri ihmisten kanssa tai jopa yhden tilanteen sisällä, saman ihmisen kanssa ja jopa yhdessä lausumassa. Kun tasavertaisuus, kulttuurienvälisyys, monikulttuurisuus ja kansainvälisyys ovat opetussuunnitelmissa toistuvia kouluopetuksen tavoitteita ja myös juhlapuheissa esiteltyjä yhteiskunnallisen toiminnan ideaaleja, ensimmäinen askel kai olisi alkaa tottua yhteisöjen monikielisyyteen ja hyväksyä monikielinen kielenkäyttö sellaisena kuin se on. Tämä ei tarkoita sitä, että koululaiset eivät opi suomen yleiskieltä: sille, joka aikoo opiskella ja tehdä töitä Suomessa, suomen yleiskielen kirjoitustaito ja sujuva suullinen ilmaisu ovat tarpeellisia, olipa sitten kasvanut somalin-, venäjän- tai suomenkielisessä perheessä.

Ehkä tarpeellinen eronteko on se, neuvotaanko suomen kielen käyttöön vain oppitunneilla vai myös esimerkiksi välitunneilla. On selvä, ettei oppilas voi suomenkielisellä oppitunnilla täysin vetäytyä opetuksesta juttelemaan kavereiden kanssa omalla kielellään, eikä ketään palvele se, että oppilas osoittaa mieltään kieltäytymällä puhumasta suomea ja papattamalla opettajallekin kieltä, jota tämä ei ymmärrä. Tästäkään ei kuitenkaan minusta tarvitsisi tehdä kieliongelmaa: kyse on yksinkertaisesti huonosta käytöksestä. Voitaisiinko koulussa keskustella siitä, mikä on hyvää kielellistä käytöstä monikielisessä yhteisössä? Tärkeää on tietysti ottaa muut huomioon siinä, miten itse käyttää kieliään, mutta yhtä tärkeää on kunnioittaa muiden kieliä ja sietää sitä, ettei aina ymmärrä kaikkea, mitä ympärillä puhutaan. Se, ettei ymmärrä kaikkea, on kai normaalia, jos yhteisössä puhutaan kahtakymmentä kieltä. Kun joka tapauksessa oikeastaan joka hetki joudumme luottamaan siihen, etteivät kanssaihmisemme puukota meitä selkään, olisi meidän kai luotettava siihenkin, etteivät he pääsääntöisesti puhu meistä pahaa omalla kielellään.

En kannata minkään kielen kategorista käyttökieltoa edes oppitunneilla. Viimeksi tänään kenttätöissäni totesin, että venäjänkielisten poikien voittopuolisesti venäjänkielinen keskustelu oppitunnilla ei liittynyt jalkapalloon, tietokonepeleihin, tyhmiin suomalaisiin tai opettajan persoonaan, vaan myyriin, päästäisiin ja hiiriin - jotka tatsächlich olivat tunnin aiheena. En tiedä, mitä myyrä, päästäinen tai hiiri ovat venäjäksi, mutta ainakaan eri alalajien nimiä eivät ehkä tienneet pojatkaan, sillä eläinlajit heidän keskustelussaan esiintyivät suomeksi.

Minusta vaikuttaa, että vaikka näistä kysymyksistä keskustellaan - mikä on hyvä - ne eivät käytännössä kasva kovin isoiksi ongelmiksi Itä-Helsingin monietnisissä kouluissa, vaan niiden pihoilla ja käytävillä sujuvasti puhutaan ja suvaitaan kymmeniä kieliä.