Ajauduin Blogilistan hakemistosta selailemaan monikulttuurisuuteen liittyviä blogeja ja päätin silmäillä erityisesti niitä, joissa monikulttuurisuuteen suhtaudutaan kriittisesti tai sitä jopa vastustetaan. Myönnän että minulla oli ennakkoasenne: olin varma, että olen kirjoittajien kanssa eri mieltä melko lailla kaikesta. Yllätyksekseni voin kuitenkin myöntää, että minun on helppo yhtyä yhteen ajatukseen, joka toistuu monikulttuurisuuden juhlintaa kritisoivissa kirjoituksissa (joskus suoraan riveillä ja joskus niiden väleissä): minäkään en voi sietää sitä, että juhlapuheissa toistellaan fraasia monikulttuurisuus on rikkaus pohtimatta, mikä tuota rikkautta voisi olla. Myös kaksi- ja monikielisyyttä ylistetään usein voimavaraksi miettimättä sen kummemmin, mitä kaksi- tai monikielisyys oikeastaan arjessa tarkoittaa; miten monikieliseksi kasvetaan, miten monikielinen käyttää kieltä, mikä on yksilön, mikä yhteiskunnan monikielisyyttä?

Ennen kuin jatkan, haluan valita puoleni: minusta monikulttuurisuus voi olla aito rikkaus. Näen kuitenkin myös sen, että kun toisilleen vieraat kulttuurit yllättäen joutuvat elämään rinnakkain, siitä voi aiheutua haastavaa hankausta ja ongelmiakin. Hankaluudet johtuvat ainakin kielimuureista, kulttuurieroista, kasvatuksen ja arvopohjan erilaisuudesta ja varmaankin myös sosiaalisista ongelmista, joita esimerkiksi pakolaisuus kantaa mukanaan, sekä ihan varmasti inhimillisestä vieraan pelosta.

Nähdäkseni vastaus monikulttuurisuuden haasteisiin ei nykyaikana voi millään olla se, että yritetään torjua koko monikulttuurisuus. Elämme nopean matkustamisen, maailmanlaajuisen tietoverkon ja (sikäli kuin taloudesta mitään ymmärrän) yhä globaalimman talouden aikaa. Yksinkertainen tosiasia on se, että melko lailla kaikki maailman kolkat, niin myös Suomi, ovat monikulttuurisia! Tässä todellisuudessa meidän on elettävä, sen haasteisiin vastattava - ja sen rikkauksista riemumme ammennettava.

En tietenkään pysty ehdottamaan mitään yleispätevää keinoa ratkoa kaikkia kulttuurien törmäyksistä ja maahanmuutosta johtuvia ongelmia. Tiedän kuitenkin, miten niitä ei ainakaan ratkota: kenellekään ei ole hyötyä siitä, että listataan ja päivitellään jonkin etnisen ryhmän tekemiä rikoksia tai leimataan kaikki yhden etnisen ryhmän edustajat tai tiettyyn uskontokuntaan kuuluvat rikollisiksi tai terroristeiksi - tai toisaalta rasisteiksi. Tuntuisi siltä, että monikulttuurisen yhteiskunnan kipupisteisiin auttaisi sama resepti kuin elämän ongelmiin yleensä: on vähä vähältä käytävä käsiksi konkreettisiin, hankaliltakin tuntuviin asioihin. Itse olen yrittänyt madaltaa kielimuureja toisaalta opettamalla useita vuosia maahanmuuttajille suomea, toisaalta käymällä itse somalin kielen kurssilla. Voin kertoa, että kyllä siinä samalla kulttuurienkin väliset raja-aidat kaatuvat!

En ymmärrä enkä hyväksy minkäänlaista rasismia tai suvaitsemattomuutta, sillä minusta on päivän selvää, että jokaisella ihmisellä on väriin, sukupuoleen, ikään, uskontoon, äidinkieleen katsomatta yhtäläinen ihmisarvo ja yhtäläinen oikeus olla tällä pallolla ja hengittää. Maiden rajat ja kaikenlaiset muut ihmisen rakennelmat ovat tähän verrattuna toissijaisia. Tämä olisi ensimmäisen monikulttuurisuusoppituntini sisältö: vaikka et ymmärtäisi jonkun puhetta, vaikka hän näyttäisi erilaiselta kuin sinä ja vaikka hän käyttäytyisi sinusta oudosti, et voi ihmisenä nostaa itseäsi hänen yläpuolelleen. Mustasta ei saa valkeaa eikä valkeasta mustaa - eikä monikulttuurisesta maailmasta yksikulttuurista. Erilaisuus on todellisuutta, ja jos ei sitä voi hyväksyä, tekee maailmasta itselleen vaikean paikan elää.

Vaikka monikulttuurisuutta lähestyisi analyyttisesti, lähestymistavan ei tarvitse olla ongelmakeskeinen. Itse olen kokenut antoisammaksi pohtia, mikä todella voisi olla monikulttuurisuuden rikkautta. Erään arvelun esitän artikkelissa "Maahanmuuttajataustaisten koululaisten monet kielet", joka löytyy Sara Routarinteen ja Tuula Uusi-Hallilan toimittamasta kirjasta Nuoret kielikuvassa (2008, SKS). Monikielisessä- ja kulttuurisessa koulussa nuori voi oppia tulemaan toimeen oman erilaisuutensa ja muiden erilaisuuden kanssa. Sellaisessa ympäristössä arki osoittaa, ettei kaikkea vierasta tarvitse kummastella ja pelätä, vaikkei sitä heti ymmärtäisikään. Monikulttuurisuus vaatii joustavuutta (sanomattakin on selvää, että tämä koskee kaikkia osapuolia), mutta olen omassa työssäni useasti nähnyt, että monikulttuurisuus myös opettaa joustavuuteen. Monikulttuurisessa ympäristössä elänyt myös oppii suhtautumaan monikulttuurisuuteen arkisesti. Hän ymmärtää myöhemmin, ettei esimerkiksi työpaikan monikulttuurisuus ole sitä, että tilataan pikkujouluihin afrikkalainen rumpali.

Kuuntelen maailmanmusiikkia, asioin mielelläni Itäkeskuksen ja Hakaniemen itämaisissa ja afrikkalaisissa kaupoissa, kokkailen cous cousia ja haalin mielelläni ylleni kaiken maailman etnohenkisiä killuttimia. Tämä on kuitenkin pinnallista monikulttuurisuuden rikkautta, ikään kuin monikulttuurisuus-kitchiä, josta nyt vain satun henkilökohtaisesti nauttimaan. Todellista monikulttuurisuuden rikkautta olen kokenut silloin, kun toinen kieli, kulttuuri tai ihminen on avannut minulle aivan uuden maailman ja katsantokannan omani rinnalle ja kun olen hetkisen ajan nähnyt oman pikkiriikkisen kuplani niin erilaisena, kuin sen vain joku toinen näkee.