Tutkimuksestani oli pari numeroa sitten juttu Yliopistolehdessä. Puhuin siinä monikielisyyden luonnollisuudesta ja inhimillisyydestä ja siitä, miten vaikea on määritellä, kuka on jonkin kielen natiivipuhuja ja kuka ei. Tämä puhutteli sen verran Hufvudstadsbladetin toimittaja Barbro Teiriä, että hän kirjoitti samanlaisista aiheista sen viikkoliitteeseen Voltiin haastateltuaan minua ja Pirkko Nuolijärveä Kotuksesta. Yliopistolehden jutun oli lukenut myös erään paikallisen ilmaisjakelulehden toimittaja, ja hän haastatteli minua tällä viikolla.

Suhtautumiseni tähän orastavaan julkiseen kiinnostukseen on kahtalaista: Toisaalta tuntuu vähän huteralta tiivistää ajatuksiaan muutamaan virkkeeseen, kun varsinaiset analyysit ovat vasta alustavia. Toisaalta kielellinen ja kulttuurinen muutos, jonka Helsinki ja varsinkin Itä-Helsinki ovat viimeisen viidentoista vuoden aikana kokeneet, on sen verran suuri, että se puhuttaa, mietityttää ja kiinnostaa ihmisiä, ja tavallaan koen myös velvollisuudekseni vastata, jos kysytään. Olen kuitenkin melko varmasti pohtinut ja tutkiskellut Itä-Helsingin nuorten monikielisyyttä enemmän kuin suurin osa helsinkiläisistä, ja toki kirjoittanut siitä jo jotain tieteellisiä impressioitakin.

Olen humanisti ja ilman muuta sitä mieltä, että kaikella tutkimuksella ei tarvitse olla suoraa yhteiskunnallista, taloudellista tai käytännön relevanssia - tiedon ja ymmärryksen karttuminen on relevanttia sinänsä. Itse olen kuitenkin sellainen, että kaipaan kytköksiä oman työni ja yhteiskunnallisen ja sosiaalisen todellisuuden välillä, ja olen taipuvainen luomaan itselleni jonkinlaisia missioita. Siksi olen iloinen, että tutkimukseni aihe kiinnostaa ja siitä keskustellaan - valehtelisin jos väittäisin muuta. Osallistun mielelläni keskusteluun niin hyvin kuin voin valistuneine arvauksineni. Olen vaan jo nyt huomannut sen, minkä kokeemmat tutkijat varmaankin tietävät: voi miten vaikea on puhua tutkimuksestaan yleistajuisesti ja yksinkertaistaen. Etenkin kun haluaisi välttää väärinymmärryksiä.

Toimittajat ja yleisö haluavat tietää, onko Suomeenkin syntymässä jotain sellaista kuin rinkebynruotsi länsinaapurissa - joo, ei vai joo ja ei? Vastaus ei ole mikään näistä kolmesta. Tuskin edes haluan puhua mistään erillisestä kielimuodosta ja sen synnystä. Haluaisin puhua pan-etnisistä tyyleistä. Ne ovat liukuvia, monilähtöisiä ja rajoiltaan hämäriä. Siihen, miten kieli monietnisessä Helsingissä kehittyy vaikuttavat valtaväestön ja vähemmistöjen asenteet eri kieliä ja monikielisyyttä kohtaan, kielipolitiikka, asuntopolitiikka, koulujärjestelmä. Muuttujia on liikaa, jotta tässä vaiheessa lähtisin antamana ennustusta - eikä tutkimukseni tarkoituskaan ensi sijassa ole ennustaa tulevaisuutta, vaan kuvata nykytilannetta. Ja vaikka alakulttuureihin syntyisi niin sanottuja multietnolektejä, se ei automaattisesti tarkoita, että maahanmuuttajaperheissä kasvaneet nuoret eivät haluaisi tai voisi oppia standardisuomea - sitä haluan tietysti korostaa.

Minua hämmentää myös pelko siitä, että saattaisin itse vaikuttaa liian suoraan tutkimuskohteeseeni puhumalla siitä julkisesti: jos sanon lehdessä yksinkertaistaen, että Helsinkiin voisi olla syntymässä multietnolekti, mutta se ei vielä ole suuren yleisön tiedostama kielimuoto, enkö tavallaan itse anna nimen ilmiölle ja herätä jonkinlaisen odotuksen tilan, jossa uutta kielimuotoa vaan odotetaan puhkeavaksi kukkaan?